Hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet alas maahan. Katselen parvekkeelta pimeitä ikkunoita. Ikkunoiden takana on ihmisiä, jotka nukkuvat, noustakseen taas aamulla uuteen päivään. Pimeiden ikkunoiden takana ne nukkuvat, kuorsaavat, tuhisevat. Joillakin saattaa hipsuvarvas vipattaa unen tahtiin, toiset puhua papattavat unissaan. Minun ikkunassani palaa valo. Minä en nuku.

Unettomuuteeni on syy. Olen stressaantunut. Olen työtön ja silti niin perkeleen stressaantunut. Minua stressaa se, että ravaan työhaastatteluissa harva se päivä ja vastauksena saan "olemme valinneet tehtävään sen ja sen, olette kuitenkin varasijalla". Mitä helvettiä se varasija minua lohduttaa, tai hyödyttää? Todennäköisyys siihen, että paikkaan alunperin valittu peruisi on häviävän pieni - ainakin minun alallani. Paikoista jotka saadaan, pidetään kiinni viimeiseen asti. Työssä ei välttämättä olla edes kovin kauaa, kun otetaan jo opintovapaata, työlomaa, äitiyslomaa, vanhempainvapaata... "Mukavaa, että on vakipaikka, kun voi tehdä mitä vaan. Jos sitä sitten joskus menisi sinne takaisin eläköitymään... sitten joskus. Määräaikaiset hoitavat sillä aikaa hommaa". Milläs alalla ja millainen työnantaja mahdollistaa tällaisen kikkailun, jota voi pitkittää vaikkapa seitsemän vuotta aivan kevyesti?No mietippä sitä, jotkut saattavat sen arvatakin.

Minä olen se määräaikainen, joka piti paikkaasi pystyssä niin kauan, kunnes sinä olit saanut toteuttaa tarpeeksi itseäsi ja päätit tulla takaisin. Sinä tulet takaisin, koska työlomasi on loppunut ja opintovapaat on pidetty, etkä nyt tähän hätään keksinyt muuta, kuin tulla takaisin. Minä olen se määräaikainen, joka heitetään kadulle kuin vanha sanomalehti.

Siellä sinä nyt sitten istut ja surffaat Facebookissa, etsit ehkä siinä samalla työkkärin sivuilta uutta työpaikkaa. Istut siellä toimistossasi kyynisenä, piilossa, kiroillen kusipäistä työnantajaasi, joka vaatii sinulta jotain, vaikka keksisit heti sata muuta asiaa, joita mielummin tekisit. Sinä kulutat sitä penkkiä siellä. Sinä nostat palkkaa, jonka eteen sinä et tee mitään. Haluan antaa kiitokseni sinunkin puolestasi tälle systeemille, joka sen on mahdollistanut. Iso kiitos myös sille kun sain olla määräaikainen sijaisesi, jonka tekemää työtä voit nyt arvostella ihan rauhassa, jotta tuntisit itsesi paremmaksi ja arvokkaammaksi. Kiitos!

Katson kateellisena pimeitä ikkunoita. Tunnen, että olen väsynyt, mutta samantien kun menen sänkyyn, silmäni revähtävät auki ja alan tuijottamaan pimeää, miettien: Mikä minussa on vikana, kun minulla ei ole töitä? Mitä olen mokannut työhaastattelussa? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Onko minun ulkonäössäni jotain vikaa? Olenko minä yksinkertaisesti vain niin tyhmä, ettei kukaan halua minua työntekijäkseen? Miksi pääsen hakemiini paikkoihin haastatteluun, mutta en siitä eteenpäin? Onko minulla niin paska tuuri, vai olenko vain epäpätevä? Näitä asioita minä pohdin aamusta iltaan, ja yöhön. Seuraavaan aamuun.

En saa unta, mutta lumihiutaleet leijailevat alas maahan... Pois heitetty lehti peittyy hiljalleen valkoiseen lumeen. On niin hiljaista.

Voi elämä. Vihdoinkin, pitkästä aikaa tuli kunnolla lunta tänne Helsinkiin. Luin aamulla erään iltapäivälehden otsikoita, joissa isolla tekstillä kirjoitettiin, kuinka Etelä-Suomi on taas aivan sekaisin lumen tulosta. Junat ovat myöhässä, autot suistuvat tieltä ja muutenki elämä on niin hankalaa. Kävin tuossa parvekkeella harjoittamassa erästä pahetta ja kuuntelin, kun eräs nainen huusi naama punaisena pihalla lunta pukkaaville työmiehille - autoa ei saa ulos tallista, kun lunta on edessä. Nyt pukkaamaan lumet pois ja vähän äkkiä! Siinä se huusi ja polki jalkaansa. Myöhästyy töistä. Tästä taas päästäänkin yhteen lempiaiheistani: ihmisen kiittämättömyyteen ja omaan napaansa tuijottamiseen.

Ihmisillä on silmät päässä. Sokeilla on korvat, tai jotkin muut aistit joiden kautta tieto lumen tulosta saavuttaa pääkopassa sijaitsevan minkäliehavaintokeskuksen. Lunta alkoi satamaan eilen päivällä ja sitä on satanut oikein kunnolla. Lumen tulo jatkui illalla, yöllä ja tänä aamuna. Mikä siinä nyt ei mene jakeluun, että kun lunta sataa, se voi haitata hiukan normirutiineja aamulla? Maalaisjärjen omaava henkilö tajuaa varata aikaa vähän enemmän - ainakin ensimmäisenä päivänä, koska todennäköisesti kaikkia teitä ja pihoja ei ole ehditty puhdistamaan tuollaisesta lumimäärästä. Niinhän sitä luulisi, mutta kun katselee vähän ympärilleen niin huomaa, että eipä se niin menekään. Aikaa ei varata yhtään sen enempää kuin ennenkään. Pitää vaan yrittää ängetä siihen samaan ruuhkaan kuin aina ennenkin, painaa kaasua ja tehdä äkkijarrutuksia ja pikaisia kaistanvaihtoja - muuten ei ehdi töihin. Ei voi mennä yleisellä kulkuneuvolla syystä tai toisesta. No ok, toiset oikeasti tarvitsevat omaa autoa työssään ja kulku yleisellä ei ole vaihtoehto. Uskallan kuitenkin arvioida, että sellaisia henkilöitä on aika vähän, verrattuna koko työväestöön Helsingin kokoisessa kaupungissa.

Ihminen nyt vaan on niin itsekäs paska muita kohtaan, että välillä tuntuu ettei sillä ole mitään määrää. Minä, minä ja vielä kerran minä! MINÄ en saa autoa ulos tallista, koska SINÄ olet aloittanut lumen luomisen ihan väärästä paikasta - toiselta puolelta pihaa ja muutenkin liian myöhään. Sen takia MINÄ myöhästyn töistä ja MINÄ sentään teen jotain oikeaa työtä, mihin SINUN (taloyhtiömme kunnossapitäjän) rahkeet eivät koskaan riittäisi! MINUN pitää päästä omalla autolla, koska MINÄHÄN en matkusta bussilla, koska siellähän saattaa olla muitakin ihmisiä, ja saastuttaakin vähemmän ja kuitenkin ne myöhästelevät, eivätkä edes pysähdy oven eteen. MINÄ tahdon kantaa korteni siihen ruuhkasumaan, jossa kaikki muutkin äköttävät ja kiroilevat ja jarruttelevat ja kiihdyttelevät ja sitten... pelti kolisee. No? Kannattiko? Ehkä tänään ei niin käynyt sinulle, mutta jollekin toiselle aivan varmasti. Mietippä sitä jälleen huomisaamuna, kun lähdet viime tipassa autoilemaan pääkaupunkimme liukkaita ja lumisia teitä, minä menen metrolla tai bussilla, ja jos myöhästyn, niin sitten myöhästyn. Pyydän anteeksi ja varaan huomenna hiukan enemmän aikaa.